Kun neljä tuliterää Škodaa astui Keski-Suomen pelastuslaitoksen palvelukseen, niistä tuli kalustoon kuuluvia palo- ja pelastusautoja. Värivalintaa ei tarvinnut arpoa, sillä vaihtoehtoja oli tasan yksi. Sääntöjen mukaan valittiin myös erikoisvarusteet.
Paljon on vettä virrannut niistä päivistä, jolloin palokärryt olivat lähinnä rattaiden päälle asennettuja vesipumppuja, joita vedettiin mies- tai hevosvoimin. Käsipumpuilla toimivia palokärryjä oli jo 1700-luvulla, mutta 1830-luvulla tilanne mullistui, kun pumppausvoimaksi saatiin höyrykone.
Historiankirjat kertovat, että bensiinillä toimivat ensimmäiset autot otettiin palontorjunnassa käyttöön 1910-luvun lopulla. Alkuun autoja käytettiin vain ruiskumestareiden ja palomiesten kuljetukseen, kun vesisäiliöt, pumput ja tikkaat tulivat palopaikalle hevosten vetäminä.
Historian siipien havinaa näkyy myös Jyväskylässä Keski-Suomen pelastuslaitoksen aulassa, jossa komeilee seinän kokoinen suurennettu kuva 1930-luvun pelastusyksiköstä hevospeleineen. Tänä päivänä laitoksen käytössä on melkoinen armada vähän toisenlaisia ajoneuvoja.
Neljästä tuliterästä Škodasta paikalla on tänään kolme: Superb sekä kaksi Octaviaa. Autot tunnistaa paloautoiksi paitsi väristä, myös erikoisvarustelustaan.
Kalustoinsinööri Kimmo Hirvonen kertoo, että kalustoon kuuluu noin 90 isoa paloautoa, 40 pakettiautoa ja 60 henkilöautoa sekä mittava määrä myös perävaunuja, mönkijöitä, moottorikelkkoja ja veneitä. Hirvosen työmaa kattaa 47 paloasemaa sekä oman korjaamotoiminnan pyörittämisen.
”Vuoden alkupuolella taloon tulleista uusista Škodista neliveto-Octavia on pelastuspäällikön käytössä. Autossa on korotettu maavara, joten se sopii hyvin vaikeampiinkin maastoihin, kuten mökkiteille. Kaksi muuta Octaviaa ovat palotarkastajien sekä riskienhallintapäällikön käytössä ja Superb pelastusjohtajan käytössä. Kilometrejä autoille kertyy noin 16 000-35 000 vuodessa.”
Pelastusjohtaja Simo Tarvainen ajaa vuodessa noin 35 000 kilometriä. Keski-Suomen pelastuslaitoksen toiminta-alue on etelästä pohjoiseen noin 300 ja idästä länteen noin 200 kilometriä.
Aina valmiina 24/7
Kalustohankinnat tehdään julkisen hankintalain mukaisesti. Valinnassa vaikuttavat mm. kohdillaan oleva hinta-laatu -suhde, hyvä huollettavuus sekä kohtuulliset ylläpitokustannukset. Pelastuslaitoksella mietitään päästöjä ja vihreitäkin arvoja, mutta tärkeintä on hälytyspaikalle pääseminen ripeästi ja luotettavasti.
”Koskaan ei voi tietää, milloin hälytys tulee ja mihin tie vie. Olemme olemassa kansalaisia varten vuoden jokaisena päivänä ympäri vuorokauden, joten autojen pitää palvella hyvin tilanteessa kuin tilanteessa”, Hirvonen summaa.
”Meillä on ollut Škodia paljon aiemminkin, joten eivät nämä ensimmäiset eivätkä varmasti viimeiset ole. Kun saimme uusimmat autot, vaihdossa meni yksi yli 200 000 kilometriä ajettu ja hyvin palvellut Octavia. Käytössämme olleille Škodille löytyy aina ottajansa.”
Palokunnanpunainen ŠKODA Superb 2.0 TDI 4×4 DSG Autom. erottuu liikenteestä. Simo Tarvainen on menopeliinsä tyytyväinen.
Ihmisarvoa kunnioittaen
Pelastusjohtaja Simo Tarvainen on neliveto-Superbiinsa erittäin tyytyväinen. ”Ajan paljon ympäri vuoden ja välillä vaativissa ja huonoissa olosuhteissa, joten autolta vaaditaan paljon. Jonkin verran hommiin kuuluu myös edustusajoa, kuten ministerien kyyditsemistä, minkä takia autolta vaaditaan myös edustavuutta.”
Koska Škodat on rekisteröity paloautoiksi, niihin on lisätty asianmukainen varustelu, kuten apukaukovalot ja hälytysvalot. Octavioissa hälytysvalot ovat katolla, Superbissa piilotettuina. Suuri tavaratila on tarpeen, koska kyytiin pitää mahtua myös sammutusvarusteet sekä henkilökohtaiset turvavarusteet siltä varalta, että osutaan onnettomuuspaikalle. Väri on aina palokunnanpunainen.
”Superbin sisätilat ovat huippuluokkaa ja monet avustimet tuovat lisäplussaa, kuten mukautuva vakionopeuden säädin.”
Tarvainen on tehnyt pelastusalalla mittavan uran. ”Kyllä tämä kutsumusammatti on. Sloganimme mukaisesti olemme inhimillisesti lähellä eli toimimme kaikissa tilanteissa ihmisarvoa kunnioittaen. Kaveria ei koskaan jätetä.”
Teksti: Sari Okko
Kuvat: Esko Tuomisto